1920-luku ja vanhemmat rakennukset

Rappareille 1800-luvun loppupuoli oli kultaaikaa, sillä kertaustyylit vaativat ammattimiehiltä entistä vaativampia suorituksia. Runsailla sokkeli- ja julkisivuharkotuksilla sekä listoituksilla pyrittiin saamaan julkisivuihin vahvaa kolmiulotteisuutta. Itse rappaus oli yleensä sileää, mutta alaosien rustikoinneissa käytettiin erilaisia pintarakenteita ja kipsikoristeita. Karkeaa roiskerappausta isolla kivellä suosittiin, ja eri tavoin uritettuja pintoja käytettiin luomaan illuusiota meisselöidystä luonnonkivestä. Kemianteollisuuden laajentuessa uusia pigmenttejä tuli markkinoille. Kalkkimaali säilyi rappauspinnan maalina, ja ruskean eri vivahteet tulivat käyttöön.
 

Jugend

1900-luvun alun rappauksissa luotiin julkisivuihin rytmiä ja elävyyttä roiskerappauksen ja sileän pinnan vuorottelulla. Luonnonkiviä upotettiin märkään laastipintaan, mikä loi uudenlaista ornamentiikkaa. Kaakelointia ja rappauspinnan käsittelyä kuviolliseksi eri työvälineillä käytettiin yleisesti koriste-elementtinä. Rapparin käsin muotoilemia reliefimäisiä koristeita pidettiin suuressa arvossa. Kertaustyylien ruskeat ja harmaanruskeat värit vaihdettiin vuosisadan vaihteen jälkeen taas heleämpiin. Julkisivun värityksessä jugendtyyli suosi lähes yksivärisiä ja eheitä, suuria väripintoja. Raikkaita ja kevyitä punaisen ja keltaisen sävyjä käytettiin paljon, ja koristeosat maalattiin usein samaan sävyyn kuin koko muu julkisivu.

Klassismi

Jugendtyylin aika jäi lyhyeksi, sillä jo 1910- luvun lopulla alkoi arkkitehtuurissa näkyä jälleen klassisia aiheita. Niukka uusi klassillisuus enteili jo tulevaa funktionalistista ajattelutapaa. Vaaleaa, puhtaaksi rapattua pintaa käytettiin selkeissä julkisivuissa. Ornamentiikka kutistui olemattomiin – jäljelle jäivät vain yksittäiset klassisoivat ornamentit, jotka rappari muovaili suoraan märkään laastipintaan. Tehokeinot, joilla pintaa elävöitettiin, olivat tämän jälkeen erittäin pieniä.

Luonnollinen vastaus uuden, niukan tyylin vaatimuksiin oli käyttää hyväksi rappauksen monimuotoisuutta ja mahdollisuuksia. Rapparit loivat uusia keinoja, joilla saatiin aikaan elävää pintaa. Suurinukkaisella huovalla hierrettyä kosteaa rappauspintaa kutsutaan filttihierretyksi. Filttihierretty rappaus oli karkeaa mutta tasaista. Kamparappauksessa uritettiin kostea rappauspinta piikikkäällä laudalla uurteiseksi. Pintaa saatettiin urittaa epäsäännöllisesti ristiin, jolloin saatiin elävää ruudutusta. Rappauslaastiin sekoitettiin kiviä, jotka rappauksen kuivuttua hierrettiin pois – näin saatiin taas uudenlaista pintaa aikaan.

Terrasti- eli mineraalirappaus oli suosittua varsinkin julkisivun alaosissa ja pääoven ympärillä. Terrastilaastiin sekoitettiin kivi- ja lasirouheita, joilla pintaan saatiin väriä ja hieno, luonnonkiveä muistuttava välke. Terrastirappaus pestiin hienolla sienellä laastin hieman kuivahdettua, jolloin mineraalipartikkelit paljastuivat sideaineesta ja pinta sai terrastille ominaisen välkkeen. Usein terrasti hakattiin meisselillä muistuttamaan luonnonkiveä.

Näytöllä esitettävät värit on saatu aikaan sähköisesti. Ne eivät korvaa aitoja värimalleja, sillä värin kokemiseen vaikuttavat mm. materiaalin pinta ja kiilto sekä valaistus. Valitse aina lopullinen väri kaupan värikartoista siinä ympäristössä ja niissä olosuhteissa, joihin väri valitaan.