1940–50-luvut – jälleenrakennuskausi

Sodan jälkeen arkkitehtuurissa ei ollut mahdollisuuksia liioitella ja yllättää, kuten niin usein aikaisemmin tai myöhemmin on tehty. Rakennusmateriaalien niukkuus johti yksinkertaisiin perusratkaisuihin. Ajan rakennukset ovat kuitenkin osoittautuneet kestäviksi ja korjauskelpoisiksi.

Materiaalipulan väistyessä 1950-luvun loppupuolella rakennustavassa alkoivat yhdistyä käsityö ja elementtirakentaminen. Kauden lopussa talojen julkisivut alkoivat henkiä tulevaa rakennuskantaa ja julkisivujen vaakasuuntainen ilme vahvistui.

Rakennusten julkisivujen roiskerapattu tai sileäksi hierretty rappauspinta maalattiin rakennuspaikalla valmistetulla kalkkimaalilla. Rappaustekniikoina käytettiin myös harjausta, kampausta ja terrastirappausta. Pelkistetyn julkisivun kontrastina oli usein leveä betoninen tai puinen räystäs. Joitain perinteisesti toteutettuja rakennuksia ”modernisoitiin” 1950- luvun lopulla jäljittelemällä rappaukseen elementtijakoa markkeeraava ruudutus.

Maalit sävytettiin keltamullalla tai käyttämällä umbran eri sävyjä – joskus myös rautaoksideilla ja vihreällä. Kaikki seinävärit olivat vaaleahkoja. Saman alueen rakennuskantaan pyrittiin luomaan vaihtelua muutamalla eri seinävärillä sekä vaihtelemalla rakennusosien ja tehosteosien värejä. Usein korosteena käytettiin valkoista ikkuna-aukkojen ympärillä. Sokkeleita ja sisäänkäyntien ympäryksiä verhottiin mustalla liuskekivellä.
 

Näytöllä esitettävät värit on saatu aikaan sähköisesti. Ne eivät korvaa aitoja värimalleja, sillä värin kokemiseen vaikuttavat mm. materiaalin pinta ja kiilto sekä valaistus. Valitse aina lopullinen väri kaupan värikartoista siinä ympäristössä ja niissä olosuhteissa, joihin väri valitaan.