Vanhat pigmentit
Rakennusten maalauksessa käytettiin valtaosin ns. luonnon värejä, joita saatiin maaperästä. Keski- ja Etelä- Euroopasta tuotiin maasta kaivettuja ja liettämällä lajiteltuja, punaruskeita, kellertäviä ja harmaanvihertäviä värijauheita, joissa väriä antavana ainesosana oli pääasiassa rapautunut rauta eri muodoissaan.
Suomalaisten julkisivujen suosikkivärit kautta historian
Rakennustemme väritystä ovat ohjanneet muodin vaihtuvat pyrkimykset, joita rajoittivat mm. kirkkaimpien pigmenttien korkea hinta tai tekniset ominaisuudet. Suomalaisen rakennuskannan perinteen muodostumiseen, jatkumiseen ja säilymiseen ovat vaikuttaneet värien saatavuus, viranomaisten määräykset sekä ympäristössä nähdyt esikuvat.
Uusien rakennustyyppien leviäminen tapahtui pääosin rannikoilta kohti syrjäisempiä sisämaan alueita. Uudistusten leviäminen oli hidasta ja usein seudun pappilat ja kartanot olivat edelläkävijöitä ja toimivat esimerkkeinä monessa mielessä. Rakennusten ulkopintojen maalaamisen vanhin kerrostuma on varsin selkeästi punamullan käyttö.
Maaperäiset värit pitkään pinnalla
Punamultaa valmistettiin jo 1500-luvun lopulla keinotekoisesti Ruotsissa kaivosten rautaa sisältävistä jätekasoista. Hienoksi jauhettu jätemalmi kuumennettiin yli 500 asteen lämpötilaan ja raudan muutoksen ansiosta jauhe muuttui helakan punaiseksi kuten poltettu tiili, joka sekin saa värinsä saven sisältämästä raudasta.
Maavärit olivat halpoja ja kestäviä verrattuna värillisistä mineraaleista jauhettuihin tai harvinaisemmista metallioksideista kemiallisesti valmistettuihin väreihin. Maavärit ovat hallinneet selvästi julkisivumaalauksen suurissa pinnoissa aina 1950-luvulle saakka, koska ne olivat yleensä kestäviä ja hankintahinnaltaan edullisia verrattuna muihin vaihtoehtoihin. Kirkkaampia ja kalliimpia värejä käytettiin vain korostamassa julkisivujen rajattuja yksityiskohtia.
Rautaoksideja sisältävillä väreillä oli maalareiden kannalta mielenkiintoinen ominaisuus: Kuumennettaessa näiden pigmenttien väri muuttuu keltaisesta okrasta, terrasta tai maavihreästä punaruskeaan suuntaan. Tällä tavoin käsiteltyjä värejä sanotaan yleensä poltetuiksi erotukseksi luonnosta löytyville sävyille.
Värien sävyttämisen historiaa
Maalien sävyttäminen tehtiin viime vuosisadan puolelle asti yksinkertaisesti. Väri sekoitettiin sopivimman pigmentin avulla. Maalia vaalennettiin tarvittaessa valkoisella. Maalia voitiin taittaa yhdellä tai kahdella muulla värillä. Vihreät, oranssit ja sinipunaiset sävyt tehtiin useinmiten sekoitusväreinä.
Vaaleampien öljymaalien sävy oli ruskehtavasta pellavaöljyvernissasta johtuen likaisen kellertävä. Kellertävyyden poistamiseksi valkoinen maali taitettiin pienellä määrällä esim. indigon sinistä, ultramariinin sinistä, nokimustaa tai vihertävää umbraa. Maalin vaaleus väheni tästä syystä ja vaaleilla sävyillä oli monia kuvaavia nimiä mm. helmenharmaa. Edellä mainitusta syystä kaikki 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuoliskon öljymaalilla valkoisiksi käsitellyt kohteet ovat olleet huomattavasti harmaampia kuin nykyiset ns. maalarinvalkoiset.
